»Siliä maailman tie», hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa juuressa.
—Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.
Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.
—Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon antautua.
—Epätoivoon?
—Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin…
—Kadotettu? Mikä alkaa?
—Asia, suuri asia!… Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut.
Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää…
—Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!