—Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.
—Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.
—Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.
—Toimiston jäsenet!
—Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten puolelta ole vaadittu…
—Kaikki hyvin siis?
—Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen… Mutta ei sentään niin huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja…
—Huhuja?
Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko
Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.
—Niin, sanoi hän matalalla äänellä … huhuja, jotka voivat nostaa vielä kuolleetkin haudoistaan… Minä olin hautajaisissa, näetkös…