Armeija kauas kulki Böömiin, Määriin, ja maihin muihin, sotiin barbaarien, lens legioonat Slesiankin ääriin, kautt' outoin, tiettömien tienohien, miss' sankat seisoi aarnimetsät, missä vihisi virrat surman pyörtehissä.
Ain' eespäin astui armeija, ain yhä sen kanssa eespäin Rooman kotkat kulki, kuin kulkee kunto, henki pysty, pyhä, min jumaluutta soi maanpiirit julki; eell' astui keisari, mut kanssaan rinnan myös kasvot nähtiin kauniin keisarinnan.
Hän miesten karkaistujen mielet voitti, hän heidän tunsi joka tuskan, tarpeen; kun näkyi hän, niin korven päivä koitti, hymyili urhot, meni haavat arpeen, ja moni kolkko, kova, hyinen mieli taas muisti, mit' on kodin pihtipieli.
Mater Castrorum! Leirin äiti! Tuolla nimellä hän ol' leirin kaiken lempi. Matres Castrorum täällä pohjan puolla, on osa teillä vieläi vienoisempi: ken yössä sotii, jäässä, ystävättä, lyö Leirin äiti hälle lemmen kättä.
SUOMEN MESSUT.
Juhlaruno.
Ensi kerran Suomen suku
esiin astuu omin töin,
orjaellut vuosisadat,
surrut pitkin päivin, öin,
isän vuollen kirvesvartta
puhtein leivän puuttuvin,
äidin vääten värttinätä
kimmeltävin kyynelin.
Suruin tehtiin Suomen touko,
murhein pellot perkattiin;
murhe särkyi säveliksi,
sävel syöpyi sydämiin,
sävel synkkä, syksy-öinen,
sentään lämmin, lempeä,
niinkuin kesäpäivän lasku,
hehkussansa hempeä.
Suomen suru, Suomen soitto,
Suomen riemu, Suomen työ!
Siin' on mahdit maamme tämän,
päällekkäin kuin päivä, yö.
Olkoot aina eellehenkin,
että toinen toistamme,
katsoisimme kaunihisti,
kuin nyt loitos loistamme.
Ensi kerran Suomen suku,
kansa vapaan valtion,
pyytää alle orren oman
vilkkaan vierasjoukkion.
Terve, Ruotsi, terve, Tanska,
terve, Norja nouseva,
terve, Saksa, terve, Ranska,
terve, Suur-Britannia.