Antti yritti tarttua siihen, mutta ei ehtinyt, sillä Soisalo oli jo salaman-nopeasti temmannut sen käteensä ja puristi kouristuksentapaisestl sitä.
—Seis! huusi hän hirvittävällä äänellä tarjoilijalle, joka pysähtyi tyrmistyneenä. Valoa!
Tarjoilija väänsi sähkön palamaan.
—Ei, komensi Soisalo. Kandelaberit esille! Juhlallista sen olla pitää.
Ja verhot alas! Luuletteko, että me olemme tässä millään näyttämöllä?
Tarjoilija teki työtä käskettyä. Soisalo reikelöi oven hänen jälkeensä, ojensi lehden Antille ja heittäytyi itse huolettomasti nojatuoliin.
—Lue! sanoi hän lyhyesti.
Hän oli jälleen aivan tyyni ja rauhallinen, mutta lumivalkea kasvoiltaan.
Antti tarttui tuohon vielä kosteaan, äsken kirjapainosta tulleesen paperilippuun vapisevin käsin, sillä hän aavisti jo vaistomaisesti, että jotakin kamalaa oli tapahtunut ja muuta ehkä vielä vielä kamalampaa oli tapahtumassa. Hän oli arvannut oikein. Jo otsakkeista hänen silmänsä pimenivät.
Niissä sanottiin, että Soisalon morsiamen isä, hänen pankkinsa pääjohtaja, tuo ystävällinen vanha herra, oli joku tunti sitten vangittu syypäänä kavalluksiin, väärennyksiin, kassanvaillinkiin ja petolliseen kirjanpitoon. Vaillingin suuruutta ei voitu vielä tarkemmin arvioida, mutta kysymys oli kymmenistä miljonista.
Antti painoi pään käsiinsä. Se oli kaikenhäviö.