19.
—Noh, miksi et lue? kysyi Soisalo kummallisen ohuella, soinnuttomalla äänellä. Jatka!
—Minun ei ole tarvis lukea enempää, virkkoi Antti tuskin kuuluvasti. Ja se on totta siis?
—Kaikki, mikä on painettu, on totta, sanoi Soisalo äskeisellä kammottavalla äänenpainollaan.
—Ei kaikki, mutta tämä … onko tämä totta? kysyi Antti raskaasti lisälehteä kädessään osoittaen. Onko hän syypää?
—Siitä ei voi olla mitään epäilyä olemassa, vastasi Soisalo lyhyesti ja täsmällisesti.
Antti painoi pään jälleen käsiinsä. Syntyi syvä äänettömyys.
Kuinka pieniksi hupenivatkaan siinä silmänräpäyksessä kaikki hänen henkilökohtaiset surunsa ja onnettomuutensa tämän jättiläisromahduksen rinnalla, joka koski koko maata ja kansakuntaa! Se tuskin mahtui hänen aivoihinsa. Tuoko herttaisesti, älykkäästi hymyilevä vanha herra, jota hän oli pitänyt suorastaan yli-ihmisenä, siis konna ja petkuttaja, eilen vielä koko kaupungin napa, tänään lukkojen ja telkien takana? Mahdotonta! Yhtä hyvinhän voi kuu pudota maahan tai aurinko lähteä maan ympäri kiertämään. Tämä tulisi kylvämään epäluulon ja epävarmuuden tunnetta koko yhteiskuntaan.
—Miesparka! huusi hän vihdoin. Hänen sijassaan minä olisin ennemmin ampunut itseni kuin elävältä antautunut.
—Hän on koettanut tehdä niin, selitti Soisalo harvakseen, mutta hänet on estetty siitä. Miesparka! sanon minäkin. Mutta vielä enemmän kuin häntä itseään säälin minä hänen perhettään.