—Niin, se on totta, myönsi Antti. Perheen olin minä aivan unohtanut.
Hän muisti samalla, että Soisalo nyttemmin myös tavallaan kuului tuohon onnettomuuden perheeseen. Ja vielä johtui hänen mieleensä, että Soisalo kuului samaan pankkiin, jonka pääjohtajasta oli kysymys, ja ettei hänen asemansa siinäkään suhteessa mahtanut olla kovin kadehdittava. Hänen teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta hän ei voinut. Mitäpä hän olisi sanonutkaan? Olihan kuin olisi kuolema kulkenut läpi huoneen, eikä vain kuolema, vaan rikos, häpeä ja kunniattomuus!…
Syntyi jälleen syvä, pitkä vaitiolo.
—Täytyyhän meidän syödä kuitenkin, virkahti Soisalo vihdoin raukeasti.
Hän avasi oven, painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksensä. Sitten he istuivat jälleen äänettöminä kuin kuvapatsaat.
Tarjoilija sai tulla ja mennä. He eivät paikaltaan liikahtaneet eivätkä ääntä päästäneet, ennen kuin tarjoilija ilmoitti, että pöytä oli katettu ja kysyi, mitä herrat tahtoivat juotavaksi.
—Viinaa ja olutta! käski Antti.
—Ja shampanjaa, lisäsi Soisalo. Kaksi pulloa … te tiedätte, minun merkkiäni. Voitte tuoda ne jo nyt pöytään.
—Oletko sillä tuulella? hymähti Antti hiukan kummastellen. Mutta samantekevä!
Soisalo katsoi häneen omituisen pyytävällä kasvojen-ilmeellä.