—Anna nyt minunkin kerran hullutella! sanoi hän. Vain tämän yhden ainoan kerran!
He maistoivat voileipä-pöytää ja ottivat ryypyt ja oluet saman painostavan äänettömyyden vallitessa. Antti pani vain merkille, että hänen ystävänsä otti tavallista useampia ryyppyjä, ilman että ne näyttivät tehoavan häneen hituistakaan.
Vasta shampanjaan tultua kirposi Soisalon kielenkannin.
—Terve! lausui hän lasinsa kohottaen. Kiitos nyt hyvästä toveruudesta!
Antti tunsi jotakin kosteata kihoavan silmäkulmaansa.
—Kiitos itsellesi! sanoi hän. Ja suo nyt anteeksi kaikki ne ikävyydet, jotka olen tuottanut sinulle. Ei se ole ollut tarkoitus oikeastaan…
Hän oli niin liikutettu, että hän tuskin taisi puhua… Tuo mies kiitti vielä häntä, tuo, joka oli aina ollut häntä kohtaan kuin toveruus itse ja joutunut hänen tähtensä niin suuriin vahinkoihin!…
He kilistivät ja rupesivat hiljakseen juttelemaan päivän suuresta tapauksesta, josta Soisalo luonnollisesti oli tiennyt jo ennen kuin mitkään sanomalehtimiehet. Hän kertoi myös yksityiskohtaisesti, kuinka epäluulo oli herännyt pankin hallitusneuvostossa, kuinka ne olivat vähitellen kasvaneet ja täsmällisemmiksi kehittyneet, miten oli heidänkin apulaisjohtajien mieltä kysytty ja he vastanneet omantunnonmukaisesti, että jotakin oli heidänkin mielestään vinossa, mutta että laitoksen patriarkallinen johtotapa esti heiltä kaiken tarkemman kontrollin harjoittamisen. Myöskin mainitsi hän kaikessa salaisuudessa toimeenpannusta tilintarkastuksesta, joka oli päättynyt tunnettuun tulokseen. Pankki pitäisi ovensa kiinni toistaiseksi. Milloin ne jälleen avattaisiin, riippui asianhaaroista, mutta niin paljon voitiin jo nyt sanoa varmuudella, että pankki tulisi tämänkin hirvittävän kolauksen kestämään.
Antti kyseli ja Soisalo vastasi, tehden sen kuitenkin kummallisen koneellisesti ja ulkopuolelta itseään ikäänkuin koko asia ei häntä ollenkaan lähemmin liikuttaisi. Äkkiä katsoi hän kelloaan.
—Suo anteeksi, sanoi hän. Minun täytyy nyt poistua. Näkemiin! Ja vielä kerran kiitos hyvästä toveruudesta.