Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
Mutta hänen äänensä soinnahti tällä kertaa niin särkyneesti, että kamala aavistus äkkiä lensi Antin aivojen läpi. Yksi silmäys Soisalon kasvoihin riitti hänelle sen todeksi vahvistamaan.
—Ethän…? kysyi hän matalalla äänellä. Ethän aio…?
Soisalo huomasi myöskin Antin muuttuneesta ilmeestä olevansa paljastettu.
—Kyllä, vastasi hän rauhallisesti. Enhän minä voi elää enää. Tänä yönä sen täytyy tapahtua.
—Mieti asiaa! Minä olen itse ollut samanlaisessa mielentilassa. Silloin sinä pelastit minut.
—Se oli toista, hymyili Soisalo surumielisesti. Sinullahan oli ja on vieläkin koko maailma edessäsi. Minun maailmani sensijaan on nyt lukossa, umpilukossa.
—Sinä ehkä vain kuvittelet niin. Anna edes huomisen aamun valjeta, ennen kuin teet jotakin ratkaisevaa.
—Ja huomenna minut jo ehkä raastettaisiin alustavaan poliisikuulusteluun. Joudun joko itse syytteenalaiseksi tai on minun pakko todistaa vasten morsiameni isää, jota kohtaan olen aina tuntenut kunnioitusta ja ihailua. Ei! Sitä ei saa tapahtua. Ennemmin selkä suorana ja kilpi puhtaana … sinne … tyhjyyteen…
—Ja juuri siitä tullaankin päättämään, että olet ollut rikostoveri!