—Tein sen kokonaan vaimonne tähden, vastasi vapaaherra.
—Ja arvattavasti myöskin hänen tahdostaan?
—Kyllä, hänen tahdostaan. Te voitte ehkä kuvitella, että hänellä voi olla joku mielenkiinto saada selvä asiasta.
—Se tuntuu minusta varsin luonnolliselta.
Syntyi pieni vaitiolo.
Johannes tuumi, pyytäisikö hän ehkä vapaaherran istumaan. Mutta kun tämä itse ei tehnyt merkkiä siihen suuntaan, ei hänkään ehdottanut.
Päättyisihän tämä arvattavasti kummallekin yhtä kiusallinen käynti vain sitä pikemmin. Ja saisi vain sitä virallisemman, ratkaisevamman värityksen.
—No, ja mitä pidätte minun olosuhteistani? kysyi Johannes sitten.
—Ne ovat romantiset, vastasi vapaaherra. Ne ovat siihen määrään romantiset, etten tiedä, uskallanko ollenkaan häiritä teitä räikeällä realismillani.
—Olkaa niin hyvä! pyysi Johannes.