—Te olette nerokas, lausui Johannes kumartaen. Minä olen vain yksinkertainen maamies.
—Minä huomaan sen. Mutta mihin te tahdotte tulla tuolla puheellanne?
—Ainoastaan huomauttaa, että on olemassa aseita myös teitä vastaan.
—Eikö teitä? kysyi Rabbing, osoittaen häntä etusormellaan.
—Kyllä. Mutta jos te olette viisas, te jätätte ne käyttämättä. Sillä minua te ette tapa, niin totta kuin minä olen syntynyt teille kostamaan.
Nyt nousi Rabbing.
—Te olette Hamlet-luonne, hän sanoi murhaavimmalla, ivallisimmalla äänenpainollaan. Vahinko vain, että te itse sorrutte oman kostonne keralla.
—En! Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä.
—Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee olosuhteiden mukaisesti.
Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa. Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään.