Rabbing kohotti kulmakarvojaan.
—Te sanotte irti itsenne? hän kysyi.
—Kyllä. Minä olen jo kauan miettinyt sitä ja nyt on päätökseni vakiintunut.
—Palkka ei riitä teille?
—Kyllä. Mutta luvalla sanoen minä olen tullut siihen mielipiteesen, että ihminen ei elä pelkästä leivästä…
—Mistä hän muusta elää? Suurista ajatuksista? Tjah, niitä ei minun liikkeeni luonnollisesti voi tarjota teille.
—Puhtaista ajatuksista, korjasi Johannes painokkaasti. Ja niitä teidän liikkeenne ei todellakaan voi tarjota minulle.
Syntyi hetken vaitiolo. Rabbing rummutteli pöytään vasemmalla kädellään oikean yhä päätä tukiessa.
Sitten hän kumartui äkkiä eteenpäin.
—Se, mitä te nyt sanotte, virkahti hän, ei todellakaan ole omiaan minua ilahduttamaan. Päinvastoin, se surettaa, se surettaa suuresti minua…