Liisa itki hiljaa. Johannes istui synkkänä ja puristi keppinsä päätä suonenvedon tapaisesti. Kumpikin tunsivat he merkittyjä olentoja olevansa.
Miksi hän ei ollut lyönyt sillä! Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa tässä mielentilassa.
Kaikkein vähimmän hän oli odottanut Ireneä teatterissa tapaavansa. Olihan lapsi kuollut. Siitä oli ollut todistuksena myös naisten syvä surupuku.
Nähtävästi oli mieliala ruumishuoneessa käynyt heille liian synkäksi. Ja Carp ehdotellut, että he menisivät illalla hiukan ulos, kun ei asia kuitenkaan itkusta parantunut.
Tuo ajatus lepytti hiukan Johannesta.
Voihan nainen noissa olosuhteissa tehdä mitä tahansa. Ei saanut tuomita niin ankarasti Ireneä. Hän koetti myöskin lohdutella Liisaa. Tämä ei sanonut mitään eikä näyttänyt silmiään.
Vasta hotellissa hän kuiskasi painaen kädellä sydäntään:
—Minua ei kukaan vielä ole loukannut näin. Ei, minä en unohda tätä elämässäni.
—Elämä on pitkä, lausui Johannes. Jos emme unohda mitään, me emme koskaan tule olemaan onnellisia.
—Juuri sitä minäkin pelkään, virkahti Liisa jälleen itkuun purskahtaen.