Irene kiinnitti yhtä hämmästyneen kuin huolestuneen silmäyksen häneen.
Siinä suhteessa hän ei koskaan ollut oikein varma miehestään. Johannes oli hänelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen luonnonlapsi, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.
Muuten hän kyllä tavallaan piti Johanneksesta. Sillä olihan Johannes kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat muut hänen ylimyksellisessä ympäristössään.
Mutta seuramieheksi hänestä ei ollut. Ja maailmanmenosta yleensä oli hänellä tuiki nurinkuriset käsitykset.
—Tunnen olevani juuri sillä tuulella, vastasi Johannes. Mutta lapsenkin vuoksi, ajattelin…
—Lapsen? ihmetteli Irene. Mikä häntä vaivaa? Etkö näe, että hän viihtyy erinomaisesti täällä?
—Tuollaiset päivälliset kestävät myöhään, selitti Johannes sävyisästi.
Ei ole hyvä hänelle, että hän valvoo niin kauan.
—Näen, että etsit tekosyitä, vastasi Irene happamesti. Me jäämme.
—En minä, virkkoi Johannes jyrkästi. Minun hermoni eivät kestä tätä.
—Mikähän tässä muka on omiaan sinua hermostuttamaan?