Johannes kohotti vielä kerran silinteriään. Ja kuuli takanaan pidätettyä naurua, jonka hän arvasi johtuneen jostakin pisteliäästä sanasutkauksesta.
Meitä häväistään, ajatteli hän. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi nauraa!
He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa päätä kohti keskikaupunkia.
—Ymmärsitkö? kysyi hän hiljaa Liisalta.
—Luulen ymmärtäneeni.
Sitten he eivät pitkään aikaan puhuneet mitään.
Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli hänen kostettava! Mutta miten? Niin, että se tuntuisi, niin ettei tuon seuran enää koskaan tekisi mieli hänen kanssaan leikitellä.
Liisa istui pää kumarassa. Johannes katseli syrjästä häntä.
—Minne me ajamme? hän kysyi.
—Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti.