—Vastaisen varalta, lisäsi tuohon Liisa ilakoiden.
Mutta heti sen jälkeen hän tuli hyvin totiseksi. Johanneksen sanat, että hän ei ollut tahtonut Liisan kanssa lähteä, olivat sittenkin vaikuttaneet kiusallisesti häneen, niin luonnollisia kuin ne itse asiassa olivatkin.
Ei hänen kanssaan? Miksi ei hänen? Oliko hän siis niin vastenmielinen olento Johannekselle?
Siis kenen muun kanssa hyvänsä, mutta ei hänen. Miksi ei? Miksi juuri hän oli vastenmielinen? Mitä pahaa hän sitten oli tehnyt, että itse Johannes kammosi häntä?
Johannes sensijaan jatkoi iloista, vallatonta äänilajiaan.
—He tahtoivat rangaista minua, sanoi hän. Minä näin sen kyllä! Mutta mepäs emme niin vain annakaan rangaista itseämme.
Liisa ei yhtynyt hänen iloonsa.
—Tietysti se kuitenkin oli rangaistus sinulle, virkahti hän.
Ja jälleen sai hänen äänensä aivan itsestään tuon vaarallisen, ärsyttävän soinnun, joka välttämättä vaati Johannesta vastaan väittämään.
—Mitä hulluja! hohotti hän. Minulla on niin paljon hauskempi sinun kanssasi.