Liisa tuli heti jälleen hyvälle tuulelle.
—Sinä sanot vain, veikeili hän. Tietysti sinulla olisi ollut hauskempi siellä.
—Kuinka niin tietysti? Miksi minä muuten olisin tahtonut poistua sieltä?
—Sinä et tiennyt saavasi syödä päivällistä minun kanssani, nauroi
Liisa.
Johannes katsoi häneen yhä enemmän huvitettuna. Tuo oli niin tuiki naisellista! Saada mies hämilleen ja pakottaa itsensä sen kautta etusijalle!
Kyllä tiedettiin, kyllä tunnettiin. Mutta juuri tuollainen huvitti
Johannesta.
Hän oli senvuoksi aivan rehellinen, kun hän isällisellä liikkeellä otti
Liisan kädet käsiinsä ja katsoi suoraan silmiin.
—Kuules, Liisa, hän sanoi. Usko minua nyt, kun sanon, että sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen.
—Millä? kysyi Liisa nauravin silmin.
—Sillä, että tulit mukaan. Ja sillä, että olet ollut nämä hetket minun kanssani.