Liisa veti henkeä sieraimiinsa. Hänen silmänsä hymyilivät edelleen, mutta hänen huulensa olivat omituisesti värähtäneet.
Hän ei sanonut mitään. Johannes sensijaan toisti uudestaan:
—Palveluksen, sanon, suuren palveluksen! Sillä minun hermoni eivät ole pitkään aikaan näin miellyttävästi levähtäneet.
—Minähän olenkin palvelijatar.
Liisa ei tiennyt itsekään, kuinka se pääsi häneltä.
Hän oli vain tahtonut jatkaa äskeiseen hilpeään tapaansa. Eikä ollut huomannut ollenkaan, että toinen puhui tuiki vakavasti.
Taikka oikeastaan, kyllä hän oli huomannut sen. Mutta hän oli tahtonut vaistomaisesti vielä ilvehtiä, että toinen puhuisi vielä vakavammin.
Nyt oli vuoro Johanneksen synkistyä.
—Sinä tiedät, että se ei ole minun syyni, lausui hän matalalla äänellä, vetäen kätensä pois ja sohvankulmaan nojautuen. Minä olisin tahtonut toisin. Mutta olosuhteet ovat sen nyt näin järjestäneet.
—Enhän minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa. Minähän vain leikilläni…