—Ei se ollut leikkiä, väitti Johannes. Ja jos olikin, niin oli siinä totuus takana.
Hyvinkin katkera totuus. Sillä Johannes selitti huomanneensa kyllä, että Liisa kärsi nykyisestä asemastaan.
Liisa puolustautui.
—Onhan minun hyvä niinkuin on, sanoi hän hiljaa. Mitä muuta minä voisin vaatiakaan?
Mutta Johannes oli itsepintainen.
—Minä tiedän, että sinä kärsit, katkaisi hän jyrkästi. Mutta tiedä myös, että minä kärsin siitä vielä enemmän.
—Sinä? Mistä?
Liisan silmät saivat lempeän ja osaa-ottavan ilmeen, joka vaikutti varsin miellyttävästi Johannekseen.
—Sinun asemastasi perheessäni, sanoi hän, nyt jo marttyyrin hahmolla, kun oli kysymys hänen omasta kärsimyksestään. Mutta se on muuttuva, ole varma siitä! Se on jo aikoja sitten käynyt minulle sietämättömäksi.
Äkillinen jalomielisyyden puuska Liisaa kohtaan oli täyttänyt koko hänen olentonsa.