Osaksi puhui hän totta. Hän oli todellakin kärsinyt usein siitä tavasta, millä hänen vaimonsa kohteli Liisaa. Aivan samoin kuin hän kärsi, kun tämä joskus herjasi Suomen suomalaista rahvasta, etenkin sosialisteja.
Silloin hän aina oli tuntenut tuskallisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen kulkevan läpi sydämensä.
Hänellä oli siihen oikeus, ei muilla! Ja hän voi kohdella kuinka tahansa Liisaa, ei vieraat!
Mutta ei tuo kärsimys sentään ollut koskaan niin aivan sietämätöntä ollut. Päinvastoin hän oli ajanoloon tottunut Liisan nykyiseen asemaan niin, että hän sitä tuskin huomasikaan.
Tällä hetkellä esiintyi se seikka hänelle kuitenkin tuiki toisessa valaistuksessa. Ja tällä hetkellä hän olisi ollut valmis vannomaan, että hän huomispäivänä kohottaisi Liisan täysin vertaiseksi perheensä muiden jäsenten kera.
Hän oli itse tällä hetkellä alentunut Liisan vertaiseksi. Siksi hän kärsi siitä, että joku toinen voisi katsoa hänen seurustelevan näin tuttavallisesti itseään alemman kanssa.
Liisa katsoi avuttomasti häneen.
—Älä viitsi, lausui hän raukealla äänellä. Älä viitsi luoda itsellesi uusia kärsimyksiä!
—Minä tahdon, sanoi Johannes synkästi. Tässä asiassa on muutos tapahtuva.
Liisa puolustautui edelleen, mutta aina heikommin, sillä hänen oli jo vaikea pidättää kyyneleitään.