—Ja minä sanon sinulle, että minä en tahdo mitään muutosta, hän melkein huusi epätoivosta. Mitä sinä ajattelet? Tahdotko ajaa minut pois talostasi?
Nyt ei Liisa jaksanut enää. Hän painoi päänsä alas ja peitti silmänsä kädellään.
Johannes nousi sankarillisena.
—Minun taloni on minun, hän sanoi. Kukaan ei aja sinua sieltä pois vasten minun tahtoani.
Liisa ei enää vastannut mitään. Hän vain itki valtoinaan.
Johannes seisoi siinä onnettomana.
Kului kotvan, ennenkuin hän huomasi edes, että hänen velvollisuutensa oli lohduttaa Liisaa.
Hän kumartui ja kosketti hiljaa häntä kädellään. Liisa tarttui siihen ja suuteli sitä tulisesti, ennenkuin Johannes ehti edes häntä siitä pidättää.
—Liisa! pääsi häneltä puoli-suuttuneella äänenpainolla. Eihän se sellainen sovi.
—Suo anteeksi, sanoi Liisa. Minä en vain voinut olla sitä tekemättä.