Eikä kumpikaan heistä enää senjälkeen pitkään aikaan puhunut mitään.
Monet ajatukset risteilivät Johanneksen aivoissa. Vihdoin ne purkautuivat tuohon yksinkertaiseen, mutta kohtalokkaaseen kysymykseen:
—Liisa, olenko minä siis jotakin sinulle?
Liisa kohotti päänsä ja katsoi suurin silmin häneen.
—Eihän minulla muuta olekaan, sanoi hän.
Nyt ei Johannes uskaltanut kysyä enempää. Mutta hän oli ymmärtänyt. Ja hän tunsi taivaan auringon tulvehtivan sydämeensä tuosta tummansinisestä silmäparista, joka katsoi häneen niin luottavasti, niin vilpittömästi ja uskollisesti.
Ja niin turvattomasti.
Ei edes Seidi, hänen oma tyttärensä, ollut koskaan niin turvattomasti katsonut häneen.
Eikä koskaan siinä määrin vedonnut hänen suojeleviin vaistoihinsa.
7.