Johanneksella oli seuraavana päivänä ankara kohtaus vaimonsa kanssa.
Seidi oli sairastunut. Hän oli ollut sairas jo illalla, kun hän äitinsä kanssa vihdoin oli saatettu kotiin, ja valittanut tuntevansa vilunväreitä ruumiissaan. Nähtävästi ei Parisin kostea yö-ilma ollut tehnyt hyvää hänelle.
Lääkäri oli haettu heti samana iltana, määrännyt lääkkeitä ja vakuuttanut kohtauksen pian menevän ohitse.
Mutta yöllä oli tauti vain pahentunut. Aamulla oli lääkäri toistamiseen noudettava.
Tällä kertaa hän ei ollut enää aivan yhtä päivänpaisteinen.
—Se menee kyllä ohitse, lohdutti hän. Mutta se voi kestää.
Sitten taputti hän Seidiä hiljaa poskelle ja sanoi:
—Me olemme kelpolailla vilustuneet.
Meni menojaan. Ja lupasi tulla takaisin seuraavana päivänä.
Seidi itse ei sanonut mitään. Tuijotti vain suurin silmin ympärilleen ja hengitti raskaasti. Hänen äänetön kärsimyksensä teki sitä syvemmän vaikutuksen Johannekseen.