Isku oli taitavasti valittu. Irenen suupielet värähtivät.
Hän ei ollut mitään niin radikalia odottanut.
Hän oli luullut, että Johannes jälleen tapansa mukaan rupeisi syyttämään häntä kevytmielisyydestä, pintapuolisuudesta, riidanhalusta tai harrastusten puutteesta, jotka syytökset hän otti mielellään vastaan. Sillä hänellä oli niihin jokaiseen sopiva vastasyytöksensä.
Mutta että Johannes vertasi häntä Liisaan! Mitään sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut.
Irene nousi sydänjuuriin saakka loukkautuneena.
—Ikävä, etten ole piika, hän sanoi. Silloin minä olisin kaiketi tavannut sinussa vertaiseni.
—Ja minkä luulet minussa nyt tavanneesi? kysyi Johannes silmää räpäyttämättä.
—Rengin, vastasi Irene, singoten keskitetyn vihan silmäyksen häneen.
Minun ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin sinun kanssasi.
—Eikä minun sinun kanssasi, päätti Johannes.
He vaikenivat tuokion. Sillä kumpikaan heistä ei voinut heti keksiä, miten mennä pitemmälle.