Irene oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Johannes seisoi yhä keskilattialla ja sytytti koneellisesti sikarinsa, joka jo paloi ennestään.
He asuivat elegantissa hotellissa aivan Opera-avenuen lähellä, mutta pienen sivukadun varrella, jonne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut. Sensijaan paistoi se vastapäisen talon katolle, muistuttaen ihanasta ilmasta, säteilevistä bulevardeista ja iloisista, kiirehtivistä ihmisistä.
Siellä ulkona hurisi maailmankaupungin elämä kesäisessä kukkeudessaan. Ja sillä aikaa seisoivat he täällä puolihämärässä hotellihuoneessa kiusaten toisiaan ja miettien vain, millä syvimmin voisivat toisiaan haavoittaa.
Tuo kaikki muistui äkkiä Johanneksen mieleen.
Hän häpesi. Ja päätti pelastautua niin pian kuin suinkin täältä.
—Armaani, hän sanoi sentähden toisella, keveällä ja jonkun verran sarkastisella äänellä. Mielestäni me nyt jo olemme suorittaneet tavallisen huomentervehdyksemme.
—Sinä olet sen todellakin tehnyt moitteettomasti, kuului heti ikkunan luota.
—Myöskin sinä, jatkoi Johannes. Ajattelin senvuoksi, että meidän olisi aika syödä aamiaista.
—Minun ei ole nälkä.
—Onnellinen sinä! Minun täytyy siis ainakin se huvi suorittaa yksinäni.