Aura huudahti sen niin hätääntyneellä, osaaottavalla ja sydämellisellä äänellä, että kaikki kääntyivät häntä katsomaan.
Hän punastui korviaan myöten. Ja sopersi koettaen peittää mielenliikutustaan:
—Tarkoitin vain, että onko hän hyvin sairas. Että onko vaaraa, tarkoitan…?
Johannes katsoi häneen tutkivasti ja selitti, ettei ollut vaaraa ainakaan toistaiseksi. Mutta hän oli kuitenkin levoton, sangen levoton…
—Luonnollisesti, sanoi Aura. Me näimme eilen hänet. Niin kaunis ja vilkas lapsi.
Maksun aikana sattui pieni, koomillinen välikohtaus.
Muttila ei mitenkään tahtonut hyväksyä laskuaan. Hän söi ja joi aina enemmän kuin muut. Siksi nousivat hänen laskunsa aina korkeammalle kuin muiden, jota Muttila ei ollenkaan ymmärtänyt, vaan kulki ainaisessa pelossa, että häntä petettiin.
Tällä kertaa olivat riidan syynä eräät ylimääräiset peruna-annokset, joita hän oli tilannut, mutta joista hän väitti yhden kuuluneen kotlettiin. Kun ei edeskäypä sitä heti ottanut uskoakseen, hän kävi äänekkääksi.
Ihmiset kääntyivät ympärillä olevista pöydistä sinnepäin katsomaan.
Johannes nousi hermostuneena.
—Hyvästi, sanoi hän. Minä menen.