—Sinä et pidä hänestä? hän kysyi.
—Kenestä? Muttilasta?
—Ei, vaan Jaakosta. Minä ymmärrän kyllä, että sinä et pidä hänestä.
—Kuinka niin? kysyi Johannes saadakseen hetkeksi ajattelu-aikaa.
—Eihän hän ole mikään ihannemies, virkahti Aura.
Mutta kuitenkin mies, ajatteli Johannes kyynillisesti. Kuitenkin joku, joka housuja kantaa. Ja sehän riittää naiselle nykymaailman aikaan.
Mutta ääneen hän sanoi:
—Mikään ihannemies en taida olla minäkään. Miksi tahdot siis asettaa minut toisten tuomariksi?
Jälleen tuntui kuin toinen olisi arvannut hänen ajatuksensa.
—Lienee minullakin joskus ollut suurempia vaatimuksia elämän suhteen, sanoi Aura. Nyt en minä vaadi enää mitään. Ja minusta tuntuu kuin ei minulla olisi enää oikeuttakaan vaatia.