—Tietysti olen, hän vastasi. Mutta kuinka mahtaa olla omien sukkiesi laita?
—Mikä näitä vaivaa? kysyi Irene naljailevasti, vetäen samalla hameensa polveen saakka ja näyttäen mitä siroimman ja viehättävimmän säärivarren.
Hän oli kaikesta päättäen väärinkäsittänyt.
Johannes oli tahtonut tulla siihen, että Irene itse oli eilen osoittanut pisteliäisyyttä, joka hyvin helposti voi vivahtaa mustasukkaisuudelta Liisaa kohtaan. Olihan se tuiki hullunkurista!
—Mustat nekin ovat, virkahti Johannes, hyväillen vaistomaisesti hänen pyöreää polveaan.
Irene suuteli häntä intohimoisesti.
Siitä oli kauan kuin hän oli niin suudellut Johannesta ja tämä tunsi kiihkeän verivirran syöksähtävän sydämeensä. Ja kumma kyllä, ei Irenen hellyys enää vaikuttanut häneen ollenkaan vastenmielisesti.
Irene aavisti jo voittonsa. Ja hän oli jalkeilla samassa silmänräpäyksessä.
—Nyt minä näytän sinulle jotakin, hän sanoi. Ajatteles, mikä onni!
Minä olen juuri tänään saanut kotiin uuden oopperapukuni.
Hän osoitti voitonriemulla erästä suurta koteloa, jota Johannes ei ollut kiireessä huomannutkaan.