Nämä minä neuvoisin sinulle, kun sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ihailen ijäti: Hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyillen, kuin poloista poljetahan.
Neuvokaamme toisiamme, impi kaunis ja ihana!
UNTA JA TODELLISUUTTA.
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan sinulle käden nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?
KATSON, KATSON, KAUNIS TYTTÖ.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.
Muistan, koito, muutkin silmät, silmät tummat ja palavat, joihin katsoin, kauvan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.
Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikku lintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.
Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat. Lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän, pökkelön suon selällä, karahkaisen kankahalla.