Ilkkuivat Manalan immet, tytöt Tuonen tyrskyttivät. »Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke, kylän ämmien käsissä, naisten kahvinauruloissa. Ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa.»
Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kunis hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen:
»En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän.»
Vyötti varren rautavyöhön, astui ulos talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi.— Ei ole sitten kuulununna.
VÄLIRAUHA.
Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa,
Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.
Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.
JUMALAN VANKI.
Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun alkuasi enkä aavista sinun loppuasi, mutta kumpikin lie minun sydämessäni.