Voi, pahoin tekee se mies, se mieletön mies, joka juurensa elämään katkoo. Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä, ei ole hällä sijaa siellä eikä täällä, hän äärettömyydessä lentää ja lentää ja aaltoihin vaipuu.
Eikä ole totuus, jumalainen totuus, tehty ihmishartioita varten. Jos kuolevainen jumaliin nousee, niin Jumala ottaa vangiksi hänet ja viepi hältä ymmärryksen valon.
MAININKEJA.
Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: »Oonko taideniekka?»
Päätään pudistaen veikko virkkoi:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»
Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot ärjymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: »Taitanen jo olla taideniekka?»
Päätään pudistaen veikko vastas:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»
Lakkas myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen taivaan sinikantta, muistutellen meren pohjatuutta, antain aavistusta myrskylöistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: »Onko taiteen tarkoitus siis tämä?»
Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas:
»Jo nyt riittää. Olet taideniekka.»