Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: »Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet, niin koitamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on.»
Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. »Pelkäätkö Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?»
Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.
RAKKAUDEN LAULU.
Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen vartta viertää.
Valkeat aatteet mustalla pinnalla.
Voi, väririkkautta!
Valkea käärme mustalla rinnalla.
Kas, sepä rakkautta!
ALKIBIADEEN NÄKY.
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan.
Theano, temppelin impyinen! Oi, koskaan unhoita sua ma en.
Sa seisoit kirkasna, kuultavana— ma kuljin maassa niin matalana.