Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?
Mut mitä me huolimme siitä.
Me nauramme kumpikin.
Hei, hah, hah, haa!—Mutta minua ei
petä naurus se milloinkaan.
Se ei mua pettänyt ennenkään.
Minut kyynelin petti hän.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie pettänyt enemmän?
69.
LUONNOSSA LUMINEN ILTA.
Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa— siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahellen,— min' en olis näkevinäni, yössä seisten, yksinäni.
Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla,— sydämet sykähteleisi, puut lunta pudisteleisi.
Kuulisin risahtavaksi, tuntisin kätöistä kaksi, kuulisin: »kuka se täällä?»— Vastaisin: »varas se siellä!»— Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
70.