Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt jälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon, entisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja ahdistuneet.
Kuitenkaan ei oman kansallisuuden tunto ollut koskaan täydellisesti kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen historian. Se oli elänyt osaksi tieteellisenä mielenkiintona, osaksi paikallisena patriotismina, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta käytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri heimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma kielensä, vaikka ei korkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma kansallisuutensa, vaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan muukalaistuneet, oma kansanrunoutensa, vaikka sen parhaat aarteet vielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet, myös oma vaatimaton kirjallisuutensa, vaikka se ei vielä voinutkaan sen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia toisiinsa yhdistävä kansallishenki, jota ilman ei mikään todellinen kansalliskirjallisuus ole maassa mahdollinen.
Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina 1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858), joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden syvimmän kansallisen vaatimuksen: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.» Mutta se oli helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.
Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka sitten kauan aikaa pysyi suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel Rein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli kasvava kaikkia muita korkeammalle.
Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä saatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi meillä siihen ulkomailta tulevaan romantiseen virtaukseen, joka kaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän rococon aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille. Meillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui kansalliseksi romantiikaksi, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta. Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, »terveet» käsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin »turmeltuneiden» ylempien säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.
Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin. Toiset niistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään suomalaisen kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset, ruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata ruotsalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä oli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen, valloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt. Ruotsinkielinen isänmaallinen runous oli Ruotsin vallan viimeinen suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen suomalaisen korvaan kaiuttanut.
Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on vasta vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen kansalliskirjallisuus.
Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, Lars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota sivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana 1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman (1806-1881), sanomalehtiensä Saiman ja sittemmin Litteraturblad'in kautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen.—Myöskin suomenkielistä Maamiehen Ystävää hän neljännesvuoden toimitti.
Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies G. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä yläluokassamme suomalaisuuden valtiolliseksi liikkeeksi, sittemmin »suomenmieliseksi» (fennomaaniseksi) puolueeksi. Vastassaan se tapasi pian »ruotsinmielisen» (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme valtakieleksi.
3. Elias Lönnrot.