Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen kirjakielen isä, niin voidaan
Elias Lönnrotia suomalaisen kirjallisuuden isäksi nimittää.
Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa, viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla kirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen kandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa tieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa, professori Törngrenin lasten koti-opettajana.
Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin Reinhold von Beckerin Turun Viikkosanomista, joiden toimittajaan hän sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta, esiintyen sillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä tohtori-väitöskirjallaan Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta, Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään, pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin Elinan surman, tarinan Klaus Kurjesta ja »vähästä Elinasta», joka niin läheisesti liittyy Laukon kartanon omaan historiaan.
V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen (Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka, joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän vv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa varten toimitettuina Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan. Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta koleraa vastaan, johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä (1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille, tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä runosikermiä, mutta työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen yhtenäisen teoksen ajatus, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen nimi oli Kalevala. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja maailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista ennätyksistään.
Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32 runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v. 1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840 syntynyt Kanteletar, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari vuotta myöhemmin kokoelma Sananlaskuja ja Arvoituksia. Välillä kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle, joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen, nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.
Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850. Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna kiellettiin venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Niin suuri oli taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.
Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan kirjallisia töitään toimitellen.
Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi sovittaa sen murteiden taistelun, joka vuosisadan alulla oli viriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt kirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena tuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia ammattisanoja, joita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka alalla tarvittiin. Niinpä hän Suomen kasvistollaan (1860) loi suomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla suomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin Lain-obillisella käsikirjalla suomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla oli kuitenkin laaja Suomalais-ruotsalainen sanakirja, joka ilmestyi vihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin v. 1880 valmistuneet Loitsurunot, hänen johdollaan ja pääasiallisesti myös hänen työvoimillaan toimitetun uuden Virsikirjan laitoksen, hänen toimittamansa hyötykirjat rahvaan tarpeita varten, kuten Talonpojan kotilääkäri, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa (Mehiläinen vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.
Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin Kalevala. Heti ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta maailmankirjallisuuteen.
Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen kansansielun haarautumisesta yhä yksilöllisempiin aines-osiinsa, joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa, sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan vanhan kultuurin tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi kansalliskirjallisuus on Suomen nuoren kultuurin tuotetta, jonka ikä on vain vuosikymmenissä laskettava.