(1835-1870.)
1. Realismi ja romantiikka.
Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa, havaitaan yleisiä henkisiä virtauksia, jotka käyvät maasta maahan, kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja uusromantiikka.
Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee takaisin luontoon, kauas kansojen entisyyteen tai yksilön oman sisäisen tunne-elämän hämärille, itsetiedottomille alkulähteille. Realismi taas viihtyy nykyisyydessä ja todellisuudessa, etsii aiheensa ympäröivästä, kuohuvasta ihmis-elämästä ja pysyy itsetietoisen, erittelevän järjen piirissä. Romantiikan tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä tunnelmapohja ja laaja, lentävä mielikuvitus, realismin taas kylmä, valikoiva huomiokyky ja säälimätön sielun-erittely. Romantiikan luonnosta seuraa, että se mielellään käyttää runomuotoa, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on suorasanainen esitys.
Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös naturalismiksi. Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m. symbolismi, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä yhteyttä selittämään.
Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä jokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen korkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy klassillinen taide, joka tyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä. Siihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa aikakausissa.
Romantiseksi ajaksi suomalaisen kirjallisuuden historiassa me nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870), samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen valmistavaksi ajaksi nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät ala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto rakastaa välimuotoja. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja useimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota ilmiöiden pääominaisuuksiin, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset vivahdukset.
2. Kansallinen herätys.
Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on samalla ympäröivien olojen tuote ja tuottava voima, joka niitä muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa taivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia meille monta pätevää todistusta.
Kirjallisuus on aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat ajanhengestä ja kansanhengestä etsittävät, joita kirjallisen yksilön henki on omalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.