Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin, joista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä se myöskin toimittamissaan Turun Viikkosanomissa julki lausui ajatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen sysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.
8. Suomalaisuus.
Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme suomi, jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu kirkon kieleksi ajatellakaan. Kielellisessä suhteessa oli kansamme siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin kansallisessa, sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin valtiollisessa suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.
Heikoin se oli yhteiskunnallisessa suhteessa. Ylempi aateli ja sen sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain, jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin usein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen välissä. Siinä, joka samalla Suomen oppinutta säätyä edusti, säilyi kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.
Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se sivistyneiden säätyjen ruotsalaistuminen, joka sitten jatkui katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. kansallinen herätys siitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät enää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat, joista voitonhedelmät vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta joiden tappiot sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721) olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta katoamaan.
Ruotsin sotainen maine, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet mukana tuon maineen luomisessa, mutta Ruotsin lippu oli maailmalta, ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä. Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen suurvalta-asemaan, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi, laiminlyödyksi maakunnaksi. Oliko ihme, että monet suomalaiset itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti tätä ruotsalaistumista.
Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva aikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous on valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri voi vastustaa. Eikä ruotsalainen sivistys enää tuntunut edes vieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä suomalaisena sivistysalueena, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen olevan todellakin tuomittu häviämään.
Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä, jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.