Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia kuin Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme jatkunut rekilaulujen ja arkkiveisujen muodossa, jotka kaiken ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta runollista ja kauniisti helähtävää säettä.
Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa muodostavat kansanrunoilijat, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka 1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä itsetietoisuudesta.
Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), »Vihta-Paavo», joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden. Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.
7. Kansallinen tiede.
Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen piiriin:
1) Suomalaisen historiankirjoituksen, jonka vanhin muistomerkki on ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin latinankielinen Piispankronika. Latina pysyikin sitten kansallisen tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (»fennofiilin»), piispa Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava. Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.
2) Suomenkielen tutkimuksen, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen mies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus v. 1649 julkaisemallaan suomen kieliopilla. Suomenkielen oikeata ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä latinankielen ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin väkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se 1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli kreikan ja heprean sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi oli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi Rudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja kaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu Taneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa sukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan yliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733 painosta ilmestynyt kielioppi todistaa. Ensimmäinen suomalainen sanakirja, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) taas oli Taneli Jusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä »tulkkeja» käytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.
3) Kansanrunouden tutkimuksen, joka pian laajenee tutkimukseksi muinaissuomalaisesta jumaluustarustosta ja esi-isiemme koko pakanallisesta maailmankatsomuksesta. Sen ensimmäisenä tuotteena on mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen väitöskirja Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista, joka samalla sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.
Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen suomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali Juustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m., suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan Suomalaisesta runoudesta (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten sukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia myöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan suomenkielen murteista tätä kansallisen tieteen haaraa edistää. Myöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen elämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä suomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.
Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander (k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen Mytologian ja arvoituskokoelman, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808) väitöskirjansa vuoksi suomalaisesta taika-uskosta. Kummankin heidän teoksensa ovat latinankielisiä.