Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja valistuskirjasia. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka tuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:
1) Historiallinen runous, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658 julkaisema riimikronikan tapainen Ajan tieto. Sittemmin olivat Ison vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan Sururunot Suomalaiset (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät runoilijansa.
2) Tilapää-runous, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s. merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei valtiollisen runouden leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena runoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista on ensimmäinen ja ainoa Ruotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen, suomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista tilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun Simo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika, hilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan henki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen hovitapausten ikuistaja.
3) Kansaa-valistava runous, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema Huoneen-Speili ja Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen »nuoruudessa ylösajattelema» Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu (1703).
Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen taiderunouteen, jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu Oma maa kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien saavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen tuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava, mutta jonka laulut Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuret lapsukaiset ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia kokeita, kuten Perhekunta ja Pila pahoista hengistä, hän julkaisi. Juteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin yliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen merkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen Runolansa muistettava. Eräitä sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén, Juvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus Juhana Kemell kirjoittaneet.
Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen Macbeth-näytelmästä, nimellä Ruunulinna, eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v. 1650 olivat Turun ylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen mainitun professorin Erik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman huvinäytelmän Tuhlaajapoika. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä aivan yleinen Turun ylioppilasten kesken.
Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomalaiset Tietosanomat, ilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen toimittamana.
6. Kansanrunous.
Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla 8-tavuisella, trokeisella (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä säveltaiteen kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti vanhempaan ja uudempaan kansanrunouteen, joista uudempi käyttää myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.
Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain, keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä julkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen suomalaisen sananlaskukokoelman, jonka keräämistä jo ennen historiallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut. Kansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden harrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista kansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat 1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund, Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.