Varsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala (Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan Se on sallittu, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa. Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta huomattavissa.
Kansanrunoilijoita, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin luonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole omiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten Sahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä suorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen uransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään Ahab ja Hemming Gad päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan syrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset runot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa muistuttavat.
UUSROMANTINEN AIKA.
(1897—.)
1. Vanha ja uusi romantiikka.
Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli jälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden tieteellisestä erittelystä (analyysista). Pyritään takaisin suuriin yhteenvetoihin (synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Tämän uusromantisen suunnan vaikutusta me olemme jo realistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.
Samalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistin totuuden etsintä ei yksin riitä kaunista taidetta ilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden valikoimiseen ja ulkonaisen todellisuuden tyylittelyyn, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien yksinkertaistuttamiseen, värien sijasta viivoihin, silmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään, vuosisatoja seisovaan: monumentaliseen. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Kirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan koristeellisuus (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, vertauskuvalliseksi (symbolistiseksi).
Kuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan. Luonnontieteen totuudet ovat tehneet tehtävänsä. Kristillinen maailmankatsomus viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita henkiä esteettisellä kauneudellaan, mutta sen eheä tunne-elämä on vuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi, sinne tänne läikähteleviksi tunnelmiksi. Vain hetkellisissä, kauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja yhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä herkutteleminen ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia. Sitä tietä hän joutuu voittohurmaiseen (dityrambiseen) mielentilaan ja pakanalliseen kauneus-uskontoon.
Vanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä, karuutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat ihannoimisen esineiksi elämän runsaus, sen täyteläisyys, sen vapaa, iloinen ja yksilöllinen nauttiminen. Kuuma, aistillinen henkäys käy yli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, aisti-kultuuri astuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Ihmisluonto, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin koetettu tukahduttaa, vaatii tulla viljellyksi tältäkin puoleltaan.