Uusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August
Strindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin,
Verner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm
Krag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich
Nietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja
Venäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa
ovat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.
2. Valtiollinen tausta.
Kolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut elää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja kuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden nopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä tuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä. Koko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s. routavuodet (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan, jota vastaan vain eräät kansalaishyveet kauniina kajastuvat, sitä kauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät suomalaiset kansallispaheet paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä päivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään vastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden tarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin, ajattelemaan, uneksimaan ja unohtamaan. Monelle Suomen kirjailijalle se lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja sisällisen hypnoosin avulla mahdollista.
Ajan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri alkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto synnytti sitä väkevämmän valtiollisen vapausvaatimuksen. Yhtyneenä syvien rivien yhteiskunnalliseen, suomalaisuuden vanhaan kansalliseen ja nuorsuomalaisuuden tuomaan yksilölliseen vapausvaatimukseen, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi suurlakossa (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa vallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen myrskyää myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on yhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.
3. Runous.
Runomuotoinen esitys, joka realistisena aikana oli ollut syrjäytetyssä asemassa, pääsee uusromantisen hengen tuulahtaessa jälleen oikeuksiinsa. Niinpä esiintyy 1890-luvulla peräkkäin seuraavat viisi runoniekkaa:
1) Yrjö Veijola (Weilin), jonka kertovainen legenda Haavoja (1895) heti herättää suurta huomiota rohkealla vertausten käyttelyllään ja realistisen ajan ihanteille oudolla, uneksivalla tunnesävyllään. Monta kaunista tunnelmapalasta sisältää myös hänen lyyrillinen kokoelmansa Karsikko. Veijolassa on skandinaavisen kirjallisuuden vaikutusta huomattavissa, jonka tuotteista hän onkin suomentanut valikoiman Gustaf Frödingin ja Oscar Levertinin runoudesta. Vielä hän on suomentanut valikoiman Lars Stenbäckin runoudesta, kirjoittanut eräitä näytelmiä, kuten Nuori luotsi, Nuoruus ja hulluus, julaissut osaksi leikillisen runovihon Sunnuntairatsastaja y.m.
2) Eino Leino (Lönnbohm) on ensimmäisessä runovihossaan Maaliskuun lauluja (1896) Runebergin ja Heinen kylläkin vastakkaisten vaikutusten alla, vapautuu niistä kansallisen uusromantiikan kautta näytelmärunossaan Tuonelan joutsen (1899) sekä yleensä Kalevala-aiheisessa laulurunoudessaan. Sen huippuna on pidettävä hänen v. 1903 julkaisemiaan Helkavirsiä, legenda- ja ballaadikokoelmaa, joka muinaissuomalaisen muotonsa alla kätkee paljon nykyaikaista, luonnontieteellistä maailmankatsomusta. Yhteensä hän on julaissut noin kymmenkunnan runovihkoa, joista Kangastuksia, Talvi-yö ja Halla ovat mainittavimmat, kertomarunon Kivesjärveläiset, viisi sarjaa Naamioita, joissa hän on tahtonut ajaa yksinkertaistutettua, koristeellista näytelmän tekotapaa, kolme romaania routavuosien ajoilta Tuomas Vitikka, Jaana Rönty ja Olli Suurpää y.m. Laulurunoutensa parhaat tuotteet, joissa myöhemmin Goethen vaikutus lienee tuntuvin, hän on koonnut valikoimaan Runokirja. Suomentajana hän on toimittanut valikoiman laulurunoutta Maailman kannel sekä julaissut käännöksiä eräistä Topeliuksen, Runebergin, Goethen, Schillerin ja Racinen teoksista. Hänen arvostelevan sanomalehtitoimintansa tuloksia taas ovat Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 sekä Suomalaisia kirjailijoita, pikakuvia (1909).
3) Larin Kyösti (Larson), samoin kuin Yrjö Veijola skandinaavisen kirjallisen vaikutuksen alla kehittynyt, Tän Pojan kevätrallatuksien (1897) ja Kylän laulujen hilpeä tekijä, joka pian laajentaa runoutensa myös kansan-elämän ja ihmis-elämän vakaisia puolia käsittäväksi. Suurimmat voittonsa hän viettää kuitenkin kansanomaisen runokuvauksen alalla. Hänen muita teoksiaan ovat runokokoelmat Kulkurin lauluja ja Unta ja totta, näytelmät Juhannustulilla sekä Tuhkimo ja kuninkaan tytär, kertomarunot Kuisma ja Helinä, Musta hepo ja Aslak Hetta y.m. Eräät hänen lauluistaan, kuten Merikannon säveltämä Tuulan tei, ovat mitä laajimman kansansuosion saavuttaneet.
4) Otto Manninen, julaissut runovihon Säkeitä, jossa taiturillinen tyylitaide yhtyy syvään, surunvoittoiseen mielialaan, sekä suomennoksia Topeliuksen, Runebergin, Molièren, Heinen y.m. runoudesta. Hänen yksityisistä runoelmistaan ovat Pellavankitkijä, Mennyt päivä, Veet viihtyy, Metsien mies ehkä huomattavimmat.