LEMMINKÄINEN: Terve, vanha Väinämöinen! Kah, ja seppo veljyeni! Tässähän olemme koolla koko korja veljesparvi. Hoi, Tuoni, tule nyt kuolo, saat tästä urosta kolme, yksi veitikka verevä, toinen laihempi minua, kolmannessa luut kolisee — kaikki tok' kaluksi käyvät. Tierakin! Tipu, tipuni! Kuinka pääsit akkas luota?
TIERA: Kumppani! Puheesi ovat epätoivoisen puhetta.
LEMMINKÄINEN:
Katsos uutta kanneltani!
Kuules, kuinka se helisee.
VÄINÄMÖINEN:
Särjethän korvani kokonaan
tuolla lemmon rottelolla.
Kusta sait kuvatuksesi?
LEMMINKÄINEN: Vaihoin sen mieheltä Venäehen nahkahan parin majavan. Eikö oo ihana ääni? Se soi kuin vaakunta varesten edellä suurien sateiden. Hih!
VÄINÄMÖINEN:
Olethan julki juovuksissa.
Hyi, häpeä!
LEMMINKÄINEN: Joimme päälle vielä pienet harjakaiset. Tään pelastin merihädästä. (Vetää pullon poveltaan ja ryyppää.) Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista. Ryyppäisit sinäkin joskus, ilo ilolle maiskahtaisi.
VÄINÄMÖINEN:
Ei ole nyt ilon aika.
LEMMINKÄINEN: Turhia! Ilo on aina, kun onpi iloitsijoita. Kuulkaatte kahua tuota kassapäiden kantapäissä — se on soittoa jumalten. Vaan sitä te ette tunne. Ethän Väinö, ethän toki sinä vartia siveyden? Tiera sen tunsi ennen muinen. Ei nyt enää. Maan matoset, mitä te muuta tuntisitte kuin oman mujunne mustan!
VÄINÄMÖINEN:
Leikkisi lopeta Ahti!
Kansa työtäs kaipoavi.