RUOTUS: Vaikene! Ulos utala, kehno vaimo! Et käsitä sankarin suuria haluja, vain omat pienet pyytehesi. Suur' Jumala! Onko mulla aika akkoja halata, kun minulle vilkuttavi kunnian ikuiset immet? Mik' on nainen? Paidan solki, tiuku vempeleen nenässä, luotu hetken heilumahan ja toisen lakastumahan. Te ette tunne myrskyn kieltä soipoa korvissa urohon! Sydän, mökki, syli, suukko — se matala maailmanne. Kenen te kerran kahlitsette, sen te sotkette mutahan, viette miesten miekan voiman, sankarin sydämen lennon, äiteinä! vaimoina! lapsina! siskoina! — aina kahleina urohon. Vaan minä katkon kahlehenne, irti itseni julistan, elän loistolle elämän, kullalle ja kunnialle. Jos tahot, perässä tule, Jos et, pihalle astu!
(Ruoja on Ruotuksen sanatulvan aikana vaipunut nyyhkyttäen soppeen. Koira haukahtaa ulkona. Molemmat odottavat jännityksellä. Hetken perästä astuvat sisään Ilmarinen ja Väinämöinen.)
VÄINÄMÖINEN:
Terve talohon!
RUOTUS:
Terve! (Itsekseen.)
Vakavanha Väinämöinen
ynnä Seppo Ilmarinen!
Oikeinko todisti aave? (Ääneen.)
Keitä vierahat olette?
Mistä kaukoa tulette?
VÄINÄMÖINEN: Matkamiehiä olemme. Idästä tulemme. Minä vakavanha Väinämöinen, toinen Seppo Ilmarinen. Vaan kenen talo on tämä?
RUOTUS:
Terve, te tietäjät Kalevan,
Ruotsin Ruotuksen talohon!
(Ruotuksen viittauksesta kantaa Ruoja oluttuopin Ilmarisen käteen ja poistuu, uteliaasti taakseen pälyen.)
ILMARINEN:
En minä sinä ikänä
juone näitä juomisia.
Tule Väinö!
VÄINÄMÖINEN: Muista, Seppo: emme nyt ole omalla asialla kulkemassa — asia on kaiken kansan. (Ottaa oluttuopin ja juo.) Rauha Ruotuksen talohon!
RUOTUS:
Istukaa urohot!