VÄINÄMÖINEN: Älköhön sinä ikänä uros jääkö yksinänsä yöksi Pohjolan tupahan! Siellä hapset haalistuvat, kuluvi elämän kulta, kaikki kallehin katoopi, mik' antaa elolle arvon: kansa, ystävät, toverit, ihmisten ilot ja surut, linnunlaulu laaksoloissa, kummun kukkien kukoistus, kaikki, kaikk' on hältä mennyt eikä muuta hälle jäänyt kuin yksi valoisa pilkku keskellä yön pimeyttä. —
(Horjahtaa. Ilmarinen ja Lemminkäinen tukevat häntä.)
Viekätte minua miehet pyhän Päivävuoren päälle, jotta auringon näkisin, ennen iltani tuloa.
(Menevät.)
KANSA (ulkona): Terve vanha Väinämöinen, päästäjä Suvannon päivän!
Esirippu.
VIIDES NÄYTÖS.
Päiväkumpu, jonka alle etualalla pistää vesi. Rannalla pientä metsää.
Kummun päältä loistaa kuu. Lämmin kevät-yö.
MARJATTA (veden vartta kulkien): Oi, kuuhut, Jumalan luoma, etkö nähnyt poiuttani, armasta omenuttani? Panin poian polvelleni, poika polvelta putosi, lienee jo susien suussa taikka karhun kämmenissä.
KUUTAR (ilmestyy kuun sakaralle istumaan):
Mistä tunnen poikuesi?