MARJATTA: Tuosta tunnet poikueni: juur' hetkellä syntymisen tähti taivaasta putosi päälle kurjan kuopukseni. Siitä on povella poian niinkuin merkki polttoraudan.
KUUTAR: Tunnen, tunnen kuopuksesi. Hänpä on minutkin tehnyt näiden ilmojen iloille, näille tanhutanterille. Nyt on suossa suonivyöstä — käy, etsi! Enemmän vasta. (Katoaa.)
MARJATTA: Kiitos kuu, Jumalan luoma! — Älä itke kuopukseni, katso, jo äitisi tulevi vakka kaunis kainalossa tuopi sulle tuomisia, marjoja, makeisiakin — jo tulenkin, jo tulenkin! (Pois.)
VÄINÄMÖINEN (nousee kansan saattamana kummulle): Terve kuu kumottamasta, kaunis kasvot näyttämästä, näille kankaille Kalevan! Nousit kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kannoit viestin kansalleni, saattelit sanan ihanan, sanan päivästä, kesästä, voitosta valon väkevän. (Kansan puoleen kääntyen.) Katsokaa, kalevalaiset, kuink' on kaunis kuun opetus! On useinkin autuaampi olla auringon sanoma kuin olla itse aurinkona. Auringon sotia täytyy edestä oman valonsa, kuulla ain' on armas tieto: Jos minä hukunkin, hukun eestä toisen voimakkaamman.
KANSA:
Laulaos enemmän Väinö!
Soitto neuvos sorjentavi.
(Saatetaan kannel Väinämöisen käteen.)
VÄINÄMÖINEN (hiljaa soittonsa kieliä näppäillen) Mitä vanha lauleleisi, ellei kiitosta elämän! Elämä ylintä onpi armo-Luojan antimista niinkuin kirkas Pohjantähti ylin on taivahan tähistä. Elämä on Luojan silmä, Luojan hengen heijastaja läpi usmien, utujen; kun se silmä sammunevi, silloin kaikkeus katoopi, tummuvi värien välke, valkenee sävelhelinä avaruuden aaltoloilla: yksin yössä Tuonen pursi merta maailman melovi mies musta perässä purren, vilu viikate kokassa.
KANSA:
Kaunis on virsi Väinämöisen.
Loista silmä Luojan silmä!
MARJATTA (tunkeutuu joukon läpi lapsi sylissään ja heittäytyy
polvilleen Väinämöisen eteen):
Armoa, väkevä Väinö!
Kuule kurjan huokausta.
VÄINÄMÖINEN: Ken olet? En sinua tunne, vaimo.