MARJATTA:
Tunsit ennen.
VÄINÄMÖINEN:
Ehkä ennen. Nyt en tunne.
MARJATTA: Mitä teen ma lapselleni, min löysin suolta äsken?
VÄINÄMÖINEN: Kun lie poika suolta saatu, poika suolle vietäköhön!
MARJATTA: Ankara olet sa, sääli itkuja isättömäisen?
KANSA:
Armoa hänelle Väinö!
Ota poika polvellesi!
VÄINÄMÖINEN:
En huoli pojasta porton.
MARJATTA:
Älköhön sinä ikänä
Luoja kostako kovuuttas!
(Aikoo lähteä.)
VIROKANNAS (joka on tullut edellisen vuoropuhelun aikana): Ohoh sinua, ukko utra, jop' olet tuhmin tuominnunna! Ei ole poika porton poika. Taatto häll' on taivahassa. (Marjatan puoleen.) Tule vaimo onnellinen, näytä lapsesi minulle, jotta kastan kaunoisesi Suomen virtojen vedellä. (Ottaa lipillä vettä virrasta ja riioittelee sitä lapsen Päälle.) Suureksi sukeuva olet, voittava meriä, maita, ei ole toista taivas-alla sinun vertaistas väessä. Vallat eessä vaunujesi polvistuvat maan tomussa. kunniatas kuuluttavat harput, symbalit soreat. Ylenet ylemmä vielä, Isän ylhän istuimelle, voiman oikeelle kädelle, hallitsemaan, tuomitsemaan eläviä, kuollehia. Muista silloin meitä myöskin, muista pientä Suomen nientä!
(Kansa katsoo hämmästyneenä outoa toimitusta. Väinämöinen on vaipunut mietteisiinsä. Ilmarinen ja Lemminkäinen katsovat kysyvästi häneen. Päivä nousee.)