Ohi pajari ratsasti, yöksi
hän virran viereltä neien nai.
Tää kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.
Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle valtavan vuon:
"Tule, kuolema, lapsesi korjaa!
Toki ensin ma lauluni parhaan luon."
Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin vihan vasamat välkytetyt.
Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, vinhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.
Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.
Jo vapaushaavehet vaipui,
verivirrat peltoja purppuroi
Moni vaipui, myös moni taipui.
Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?
Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken
vapautta viel' laulaa tohti,
kun taittui jo tappara viimeinen?"
Oli Ontrei Imatran orja,
hän istui rannalla valtavan veen.
Hän lauloi: "On sota sorja,
kun kuollahan mieheen viimeiseen.
Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän Tuonelan tanhuville
käy niinkuin sankari kotiin saa."
Jo sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta vinkahti nyt.