"Entä jos hän aattehensa tahraa?"
"Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden."
Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän lempi, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas'. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?"
Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi ijäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: "Suuri, suuri, ankara on aika, maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, ijäinen vain ihmishengen kaipuu."
Imatran taru.
Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan
Tuo Ontrei, pajarin orja,
tais' laulaa ja kannelta kaiuttaa
Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.
Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.
Tuo virkkavi Imatra impi:
"Maan eestä laula, mut mulle ei!"
"Sa mulle oot kallihimpi,"
näin saneli Ontrei ja suukon vei.
"Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas." —
"Vasta kyllin on lauluja sulle,
runo tehty kun on joka kutristasi"