Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: "Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä."
Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli Himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi:
"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.
Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä. Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kaunistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.
Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen — silloin, katso: silmäin side laukee, ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.
Ajattaren ankaran hän näkee: puoleks' lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.
Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen: katso, vaappuu pedon polvet, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; keveästi niinkuin kesäöiltä sulhon huulille hän suukon painaa.
Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki. Hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii."
Noin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin, vaiti kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mielelleni: "Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut ajan voittajata?"
Väkevästi vanhan silmä loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui: "Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen. Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta.