Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.
Unta näin ma miekasta
verisestä hiekasta.
Kaitse, Kiesus, köyhän lasta
sotateille sortumasta!
Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta, Herra, hekkumasta
estät emon lempilasta.
Nyrkin vielä viimeks' näin
kohotetun taivoon päin.
huudahdin ja heräsin ma,
liereilläkin vapisin ma.
Ethän, Luoja, milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
Jumalaansa kieltämähän?
Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautintoihin!
Herra! Mitä huusinkaan?
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot, Herra, aina.
Lapseni on Sulta laina.
Aika.
Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.
Aika näät ei ole kivikuva käsin tehty taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä miehevää ja nuorta joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.