Minun tieni.
Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotiin jäädä parhain
jokaisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.
Minun tieni ovat taistelijan teitä! Sorja sotilaan on hangella maata päänalaisena kilpi ja vierellänsä kalpa, ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa, mut pyrintöni pyhin on kaunis, kallis, suuri, ja ylpeä kuin jumalien uni.
En toveria tielleni tahdo. Mut jollakin jos sama mieli palaa, hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne, ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne. Voi olla, että yhteen me metsätiellä tullaan — silloin nuoli vinhahtaa tai tullaan ystäviksi.
Ja erotahan jälleen. Onneton, ken mua seuraa! Mun lauluni on latuja, ne käyvät ristin rastin, enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti, kaupunkeihin, kyliin, korpien syliin — enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.
Nauruunsa kuolija.
Voi, miten halveksun minä teitä, maidonkarvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.
Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä, te tunnot tahraa vailla:
sen, joka seppona seisoo ja takoo,
kourat on nokiset myös sepon lailla.
Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.
Nouskatte sotaan, jos te sen voitte,
taikka ma nauran ja nauruuni kuolen!
Eikä mun haudallani saa haastaa, että ma koskaan töitäni kaduin. Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse lähdin taas eespäin laajemmin laduin.